Turkulaista ruokaa

Kylläpä vaan kannattikin perustaa blogi juuri silloin, kun yrittää saada päätökseen seitsemän vuoden urakkaa ja valmistua maisteriksi. Sijaistoiminnoista siivoaminen ja leipominen eivät ole enää muodissa, suosittelen kaikkia välttelijöitä mielummin perustamaan blogin.

Viime viikkoina Turku on herättänyt vähän vähemmän tunteita kuin yleensä. Turku on ollut ihan ok. Syy lienee se, että olen pysytellyt poissa kyliltä viettäen aikana lähinnä pyhän kolminaisuuden alueella: töissä, kotona ja Lidlissä. Toki Turku tulee vastaan Lidlissäkin, mutta siihen Turkuun olen jo tottunut. Töissä Turku vasta tuleekin naamalle ihan koko komeudessaan. Turkulaisen asiakaspalvelijan arjesta lupaan kirjoittaa ihan oman merkintänsä.

Poikkesin vakioreitiltäni viime viikonloppuna, kun mieli teki istahtaa valmiiseen pöytään. Valkkasimme kohteeksi tutun ja turvallisen ravintola Paninin, jonka pöydässä on Turku-vuosien aikana tullut istuttua varsin moneen otteeseen. Olin jo pitkään haaveillut tilaavani ruokani jättimäisen antipasti-lautasen muodossa, viinilasin kera. Ja niin sitten tein.

Paikkana Panini on hyvin epäturkulainen: rento, täynnä usein arki-iltaisinkin, puliseva, eurooppalainen, jopa meluisa. Ravintolassa kuulostaa aina juuri siltä, miltä sen nettisivujen ärsyttävä ääninauhakin. Paikan päällä melu ei ole ollenkaan ärsyttävää, nettisivuilla kyllä. Kaikki vihaavat nettisivuja, joille klikatessaan alkaa soida älämölö.

Mutta juu, Panini on oikein kiva. Paikassa käy aina vilske, tarjoilijat viuhtovat keittiöön ympäriinsä. Pöydissä on isoja seurueita. Mesta on laadukas, mutta kuitenkin niin rento, että laskun voi maksaa tiskille. Ruoka on rehtiä ja konstalematonta italialaista. Salaatteja, täytettyjä jättileipiä eli panineja, pizzoja, pastoja, pihvejäkin kai. Antipasteja.

Tähän saakka olen lähes poikkeuksetta ollut tyytyväinen ruoan laatuun. Lounasmestana Panini ei ole mitenkään erikoinen, mutta a la carten setit ovat olleen aina hyviä. Paitsi männä perjantaina. Tilaamani antipastilautanen oli iso ja siinä oli kaikkea, mitä pitikin. Jokin kuitenkin mätti.

Mozzarella tryffeliöljyssä tarkoitti niitä kaupan pieniä mauttomia mozzarellapalloja, ja mitä ilmeisemmin tryffeliöljyn ei kuulukaan maistua miltään. Oliivit olivat kivikovia. Pecorinosta tuntui lautaselle oli riittäneen vain kovanpuoleinen ja mielestäni vähän liikaa hikoillut reunapala. Hillokkeet olivat klönttisiä.

Parasta antia olivat ihanat italialaiset salamit ja taivaalliset munakoisorullat. Että en sitten tiijä! Että pitäiskö tässä nyt ruveta jakamaan tuomioita vai antaa vielä mahdollisuus? Olen kovin huono antamaan mahdollisuuksia. En nimittäin näillä palkoilla ihan hirvittävän usein viitsi maksaa ruoasta, joka huonompaa kuin kotona.

Sen sijaan, että mälkyttää asiasta netissä, olisi tietysti paljon järkevämpää antaa palaute paikan päällä suoraan henkilökunnalle. Siinä hommassa olen kyllä tosi säälittävä.

Mutta valitettavasti totuus on se, että aika harvoin palautteen antajaa kovastikaan kiitetään; useimmiten vastaukseksi saa vain hätäiset pahoittelut kera koottujen selitysten, ei edes ilmaista jälkkäriä! Palautteen antajan ajatellaan olevan nirso snobi, joka haluaa valittaa vain valittamisen tähden. Tämä on fakta. Tiedän sen faktaksi, koska olen itse töissä asiakaspalveluhommissa.

Tunnelman vuoksi suosittelen kuitenkin Paninissa visiteeraamista. Pizzat ovat hyviä, samoin pastat. Jospa meillä oli ruoan suhteen vain huono tuuri.

Mutta haluatteko kuulla miten perjantai-iltamme päättyi? Poikaystävälle jäi nälkä ja minulle huono mieli. Haparoivissa mielentiloissamme kaarsimme suoraan toiseen ravitsemusalan liikkeeseen hakemaan lohtua. Varttia myöhemmin istuimme olohuoneen lattialla viltin päällä piknikillä syömässä kanansiipiä. Tässä kohtaa lienee varsin ylevää ilmoittaa, etten enää muutamaan vuoteen ole syönyt kanaa. Siis broileria. Koska pidän sitä turhimpana asiana maailmassa eikä minun vuokseni tarvitse kasvattaa yhtäkään hybridiä. Olen Madcookini lukenut.

Mutta koska siivissä ei ole juuri muuta kuin luut, niitä ei oletettavastikaan lasketa. Ei lasketa. Siivet olivat hyviä, samoin dipit, porkkanat ja jopa sellerit. Siivet haettiin Turun Siipiravintolasta, how orinigal!

En suosittele kenellekään broilerin syömistä. Jos kuitenkin haluatte kerran vuodessa kaluta herkullisia kananluita, tehkää se Siipiravintolassa, kera aurajuusto- ja valkosipulidipin.

Alussa oli Turku

Muutin Turkuun vajaat seitsemän vuotta sitten. Siihen saakka Turku oli näyttäytynyt vain isompana versiona varsin hankalasta kotikaupungistani Salosta. Paikkana, jossa ihmisiin on vaikea tutustua, jossa on yksi iso kauppakeskus ja yksi iso Sedun yökerho, jossa kurainen vesi virtaa läpi värittömän kaupungin.

Turku oli tuttu lähinnä ostosreissuilta, joilla auto jätettiin Louheen, kun ei halvemmasta tiedetty. Syömässä käytiin Raxissa, koska Trattoria Romanasta ei oltu kuultukaan. Jälkkärit vedettiin Spice Icessä, sillä ylihintainen hedelmäkarkkien ripottelu pehmiksen päälle oli hienointa, mitä kukaan koskaan oli keksinyt. Vaatteet ostettiin H&M:ltä, sillä sieltä ne kuului ostaa.

Muuton jälkeen kuva uudesta kotikaupungista alkoi hiljalleen rakentua uudenlaiseksi. Alkukompurointi uudessa koulussa, kodissa ja elämäntilanteessa otti hetken, mutta kun pääsin jaloilleni, näyttäytyi edessäni aivan uusi Turku. Autoa ei tarvittu, sillä joka paikkaan pääsi kävellen. Trattoria Romana sijaitsi asuntoni alakerrassa. Jälkiruoat tarjoili joku kymmenistä pienistä pubeista, joissa ei salolaiseen tapaan notkunutkaan juoppoja, vaan opiskelijoita. Vaatteet ostettiin yhä H&M:ltä, sillä sieltä ne kuului ostaa.

Turusta tuli uusi ystäväni. Ihmisiinkään ei ollut vaikea tutustua, uusia tapasi joka päivä koulussa ja harva se ilta kuppilassa. Tuntui ylevältä asua isossa merenrantakaupungissa, jonka läpi virtasi joki, jonka ympärille puistoihin ja kuppiloihin ihmiset kerääntyivät istumaan ihan muuten vaan. Puistoista kirmattiin jompaan kumpaan ränsistyneistä puutaloista, joiden vinoilla tanssilattioilla pompittiin ja kuunneltiin bändejä, joista kuului tykätä.

Ensimmäisten vuosien aikana kaupunki antoi itsestään alati jotain uutta niin kuin nyt kaupungeilla on tapana: kahvilan, kadunpätkän, puiston, mäen, kaverin, putiikin, pubin, opiskelijabileen. Tiesin, että Turku oli sittenkin hyvä paikka olla ja varsinkin opiskella.

En kuitenkaan missään vaiheessa hektisinä opiskelun alkuvuosina ehtinyt asettua Turkuun ihan tosissani. Vaikka viihdyin paremmin kuin hyvin, pidin Turkua ainoastaan mahtavana opiskelijakaupunkina. Vaiheena, väliasemana. Juuri siihen elämäntilanteeseen sopivana, muttei missään nimessä paikkana, jonne joskus asettua aloilleen.

Ja kun opiskelijaelämän huuma sitten jossain vaiheessa laimeni, riekkuminen harventui ja elämä tasoittui, hiipi todellisuus tajuntaan. Opintoja oli jäljellä vielä monta vuotta. Uusia kujia, kahviloita tai kukkuloita ei tullutkaan enää vastaan. Ne oli koluttu. Kaikki oli koluttu. Uusia kavereita ei enää nostettu eteen hopeatarjottimella. Pubien opiskelijat olivat alkaneet näyttää juopoilta. Joen vesi oli ruskeaa.

Aloin inhota Turkua. Typerää yliopistoa, sen pahaa laitosruokaa. Hansakorttelia, naurettavia yökerhoja, mäkien päälle kiipeämistä, tympeitä ihmisiä, pieniä piirejä, sisäänpäin lämpeäviä hipsteriporukoita ja heidän vaikeasti lähestyttäviä kestejään. Sitä, että keskusta tarkoitti yhtä ainutta korttelia. Konditoria-kahvilaa, joka oli vallannut koko kaupungin. Ylihintaisia ja muutenkin typeriä jokilaivoja. En suositellut kaupunkia kenellekään.

Päätin, että loppuajasta Turussa on vain selvyidyttävä. Ryhdyin elämään jatkuvissa lähtökuopissa. En antanut kaupungille senttiäkään siimaa.

Ja seitsemän vuoden jälkeen olen yhä täällä. Vaikka opinnot ovat päättymässä, näyttää siltä, että tulen viettämään Turussa vielä vuosia. Välit ovat viileät. Jotta eläminen olisi siedettävää, jotain on tehtävä.

Tämä blogi on projekti, joka tähtää siihen, että alan jälleen pitämään Turusta. Kuljen kylillä silmät avoinna, katson hiekoitetun jalkakäytävän sijasta jonnekin muualle, soluttaudun sekaan, imen itseeni kaupunkia. Tallennan kokemukseni tänne, jotta voin sitten synkkinä vihan päivinä palata katsomaan, miltä Turku oikeasti näyttääkään.