Alussa oli Turku

Muutin Turkuun vajaat seitsemän vuotta sitten. Siihen saakka Turku oli näyttäytynyt vain isompana versiona varsin hankalasta kotikaupungistani Salosta. Paikkana, jossa ihmisiin on vaikea tutustua, jossa on yksi iso kauppakeskus ja yksi iso Sedun yökerho, jossa kurainen vesi virtaa läpi värittömän kaupungin.

Turku oli tuttu lähinnä ostosreissuilta, joilla auto jätettiin Louheen, kun ei halvemmasta tiedetty. Syömässä käytiin Raxissa, koska Trattoria Romanasta ei oltu kuultukaan. Jälkkärit vedettiin Spice Icessä, sillä ylihintainen hedelmäkarkkien ripottelu pehmiksen päälle oli hienointa, mitä kukaan koskaan oli keksinyt. Vaatteet ostettiin H&M:ltä, sillä sieltä ne kuului ostaa.

Muuton jälkeen kuva uudesta kotikaupungista alkoi hiljalleen rakentua uudenlaiseksi. Alkukompurointi uudessa koulussa, kodissa ja elämäntilanteessa otti hetken, mutta kun pääsin jaloilleni, näyttäytyi edessäni aivan uusi Turku. Autoa ei tarvittu, sillä joka paikkaan pääsi kävellen. Trattoria Romana sijaitsi asuntoni alakerrassa. Jälkiruoat tarjoili joku kymmenistä pienistä pubeista, joissa ei salolaiseen tapaan notkunutkaan juoppoja, vaan opiskelijoita. Vaatteet ostettiin yhä H&M:ltä, sillä sieltä ne kuului ostaa.

Turusta tuli uusi ystäväni. Ihmisiinkään ei ollut vaikea tutustua, uusia tapasi joka päivä koulussa ja harva se ilta kuppilassa. Tuntui ylevältä asua isossa merenrantakaupungissa, jonka läpi virtasi joki, jonka ympärille puistoihin ja kuppiloihin ihmiset kerääntyivät istumaan ihan muuten vaan. Puistoista kirmattiin jompaan kumpaan ränsistyneistä puutaloista, joiden vinoilla tanssilattioilla pompittiin ja kuunneltiin bändejä, joista kuului tykätä.

Ensimmäisten vuosien aikana kaupunki antoi itsestään alati jotain uutta niin kuin nyt kaupungeilla on tapana: kahvilan, kadunpätkän, puiston, mäen, kaverin, putiikin, pubin, opiskelijabileen. Tiesin, että Turku oli sittenkin hyvä paikka olla ja varsinkin opiskella.

En kuitenkaan missään vaiheessa hektisinä opiskelun alkuvuosina ehtinyt asettua Turkuun ihan tosissani. Vaikka viihdyin paremmin kuin hyvin, pidin Turkua ainoastaan mahtavana opiskelijakaupunkina. Vaiheena, väliasemana. Juuri siihen elämäntilanteeseen sopivana, muttei missään nimessä paikkana, jonne joskus asettua aloilleen.

Ja kun opiskelijaelämän huuma sitten jossain vaiheessa laimeni, riekkuminen harventui ja elämä tasoittui, hiipi todellisuus tajuntaan. Opintoja oli jäljellä vielä monta vuotta. Uusia kujia, kahviloita tai kukkuloita ei tullutkaan enää vastaan. Ne oli koluttu. Kaikki oli koluttu. Uusia kavereita ei enää nostettu eteen hopeatarjottimella. Pubien opiskelijat olivat alkaneet näyttää juopoilta. Joen vesi oli ruskeaa.

Aloin inhota Turkua. Typerää yliopistoa, sen pahaa laitosruokaa. Hansakorttelia, naurettavia yökerhoja, mäkien päälle kiipeämistä, tympeitä ihmisiä, pieniä piirejä, sisäänpäin lämpeäviä hipsteriporukoita ja heidän vaikeasti lähestyttäviä kestejään. Sitä, että keskusta tarkoitti yhtä ainutta korttelia. Konditoria-kahvilaa, joka oli vallannut koko kaupungin. Ylihintaisia ja muutenkin typeriä jokilaivoja. En suositellut kaupunkia kenellekään.

Päätin, että loppuajasta Turussa on vain selvyidyttävä. Ryhdyin elämään jatkuvissa lähtökuopissa. En antanut kaupungille senttiäkään siimaa.

Ja seitsemän vuoden jälkeen olen yhä täällä. Vaikka opinnot ovat päättymässä, näyttää siltä, että tulen viettämään Turussa vielä vuosia. Välit ovat viileät. Jotta eläminen olisi siedettävää, jotain on tehtävä.

Tämä blogi on projekti, joka tähtää siihen, että alan jälleen pitämään Turusta. Kuljen kylillä silmät avoinna, katson hiekoitetun jalkakäytävän sijasta jonnekin muualle, soluttaudun sekaan, imen itseeni kaupunkia. Tallennan kokemukseni tänne, jotta voin sitten synkkinä vihan päivinä palata katsomaan, miltä Turku oikeasti näyttääkään.