Takaisin bisneksiin

Kylillä-blogi piti pienen tauon, mutta taukojahan tarvitaan, jotta voidaan tehdä näyttäviä paluita. Tai paluita nyt ylipäätään.

Kylillä on tullut kyllä kuljettua. Sen seurauksena Turkukin on alkanut näyttää hiukan paremmalta kuin mitä blogin alkuaikoina. Jokiranta on yhä eurooppalaisempi uusinen siltoineen ja viinibaareineen. Talvi ei yllättänyt autoilijaa. Hyviä ravintoloita on muuallakin kuin keskustassa. Logomo on entistä kivempi ja Aulan brunssilla on tajuttu, että suklaamoussea ei saa koskaan poistaa valikoimista.

Kyllä täällä kelpaa ihan kuljeskella. Erityisesti Humalistonkadulla, jonne joku nerokas päätti perustaa lähes täydellisyyttä hipovan kahvilan. Gaggui-nimi on turkua ja tarkoittaa kakkuja. Niinpä Gaggui-kahvilasta saakin Turun parhaita kakkuja. Vaivihkaa kahvilavisiitistä on tullut viikottainen perinne, joka kulminoituu joka kerta tismalleen samaan tilaukseen: suorastaan täydellinen, Vähä liian tuhti -niminen kakkupala ja pannu kirkkaanvihreää senchaa. 

Gaggui-kahvilassa on kiva istua, sillä kaikki mitä silmä koskettaa on nättiä. On kauniit huonekalut, Saanan ja Ollin kankailla verhoillut tuolit, Terraviivan lautaset ja kupit, paljon valoa ja hyvä tunnelma. Henkilökunta on ystävällistä ja rentoa. Pannutee on naapurin teehuoneelta ja sen tähden ihan äärettömän hyvää. Teehulluna sanoisin, että Turun parasta. Kahvi tietysti Turun kahvipaahtimon tekosia. Kakkupaloissa kaikki on kohdallaan: ne ovat täyteläisiä, kotikutoisia mutta silti tyylikkäitä, sopivan makeita ja hiukan luovia. 

Jos olisin jonkun hiukan näivettyneen ja väsähtäneen kaupunkipahasen johtaja ja minun pitäisi yhdellä teolla virkistää kaupunkini kulttuuria, määräisin ehdottomasti panemaan pystyyn Gaggui-kahvilan. Miten voikaan yksi pieni mesta tehdä niin hyvää turkulaisuudelle? 

Uusi suunta kylille

Alunperinhän tämä blogi perustettiin siksi, että oppisin näkemään rakkaan, kamalan asuinkaupunkini Turun jollain tapaa uusin silmin. Hyvin kyllästyneenä tympeään turkulaisuuteen en nähnyt kylillä mitään kiinnostavaa taikka kaunista ja ajattelin, josko silmät ja kameran sulkimen auki pitämällä kaupunki alkaisi näyttää paremmalta. Blogaaminen ei kuitenkaan jostain syystä saanut tuulta siipiensä alle.

Ihmeitä kuitenkin tapahtuu: tässä kohtaa syksyä, ihanan kesän jälkeen saatan ehkä jopa pitää Turusta. Luulen, että syy valaistumiseen löytyy valmistumisen myötä tapahtuneessa elämänmuutoksessa. Seitsemän vuoden koulustressi katosi, ja sitä myöden kaikki mahdollinen, siis jopa Turku, alkoi näyttää valoisammalta.

Ihan sinut en tokikaan vielä kaupungin kanssa ole, sillä esimerkiksi ihmiset täällä ovat pääosin ihan liian hankalia. Kaiken kaikkiaan asioiden tola on kuitenkin nyt niin, että blogin alkuperäisajatus saa jäädä sivuun. Tilalle ajattelin tarjota ihan tavallista elämää: kuljeskelua kylillä, ajatuksia arjesta, ideoita, valokuvia, kukkia, ruokaa ja ihmisiä. Ihan vaan. Jotta saan kirjoittaa.

Ei kait täsä! Tervetuloa.

Saariston kutsu

Turku on siitä kiva, että sitä ympäröi saaristo. Saaristo, joka on täynnä potentiaalisia uimapaikkoja, luontopolkuja, pikkuisia kesäkahviloita, vierasvenesatamia, kyläkauppoja ja privat väg -kylttejä. Losseja, siltoja ja kantaturkulaisia ystävällisempiä ihmisiä. Erityisesti kesäisin meillä on tapana pakata eväät ja huristella jonnekin päin saaristoa. Parasta hommassa on se, että Turun edustalla saaria toden totta riittää. On siis varaa valita.

Kuusiston saarella iltahämärällä. 

Vaikka olemme kolunneet saaristoa parin vuoden aikana melko aktiivisesti, päädymme joka kerta eri mestoille. On Paraisten seutu ja hämyinen Kuusiston saari, Velkuanmaa, jonne rantautuessaan virallinen tie päättyy, Naantalin ja Rymättylän huudit, Kustavi, ihana Nauvo, kaukainen Iniö tai vaikka vain Ruissalo, joka on niin valtava, etten vieläkään ole ehtinyt koluta sitä läpi.

Täältä näki ruotsinlaivat.

Jos ei halua lähteä kauas, läheisestä Hirvensalosta pääsee eteenpäin Satavaan, jonka kyläkaupasta saa Wotkinsin herkkulihatuotteita ja kertaalleen sulaneita jäätelöitä, ja Kakskerran saarelle, jonka keskellä sijaitseva järvi on ihan paras uimapaikka tässä lähes järvettömässä kaupungissa.

Usein lähdemme reissuun ilman tarkempaa päämäärää mutta puhelimen naviohjelma auki siten, että minä kartturina valitsen jonkun sellaisen kohdan rannikkoa, josta näkee ruotsinlaivojen reitin. Ajamme niin lähelle rantaa kuin mahdollista, mikä tarkoittaa yleensä ainakin paria kilometriä, sillä joka kerta vastaan tulee yksityinen tie. Loppumatka taittuu jalan, ja kun meri vihdoin näkyy, etsitään sopiva paikka istua, syödä eväitä ja kuunnella hiljaisuutta. Ruotsinlaivoja harvoin näkee (paitsi Ruissalossa, mutta siitä kirjotan ihan oman merkintänsä), mutta on jännittävää tietää, että tuosta ne menevät.

Alkukevät ja lintutorni, jonne emme koskaan löytäneet.

Kun malttaa lähteä vähän kauemmas Turusta, saaristomestoja löytyy aina vain lisää. Pari viikkoa sitten kävimme entuudestaan vieraalla Kemiönsaarella. Oli yksin ensimmäisistä hellepäivistä, ajoimme peltojen keskellä pikkuisen Suzukin ikkunat auki etsien merta. Meri löytyi lopulta hyvin yksityisen näköisen huvilan takaa, pieneltä rantakaistaleelta, joka saattoi yhtä hyvin olla pienen kylän vierasvenesatama tai viereisen maatilan oma ranta. Istuimme viltillä, söimme eväitä ja kuuntelimme laineiden liplatusta. Vesi oli hirmu kylmää mutta aurinko porotti.

Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme jatkaneet Kemiöstä edemmäs merelle Taalintehtaalle ja Kasnäsiin, josta pääsee yhteysaluksilla ties minne. Joka paikasta saaristoa pääsee ties minne. Turun saaristo on päättymätön! Laajeneekohan se alati? Tulen hulluksi!

Kemiön rentukat tai kullerot, en tiiä. (Ja eväät: vadelma-banaanismoothieta ja pekoni-sipuli-aurajuustoleipiä. )

Turkukin on hetkisen kaunis!

Moi! Opintoahdinko jatkuu vielä parin viikon verran, mutta se isoin eli gradu on sentään jo kultakirjailtuna kirjahyllyssä (tai oikeastaan vessan lattialla... mutta kansissa kuitenkin!). On siis hyvin todennäköistä, että tämäkin blogi saa piakkoin tuulta purjeisiin, sillä gradun kirjoittaminen jätti minulle hirvittävän tarpeen kirjoittaa.

Kouluhommien ja töiden lomassa olen kyllä haahuillut kylillä. Toisinaan jopa kameran kera. Toissapäivänä kävin kauppatorilla morjenstamassa ystävääni Annaa, joka iloisena partioi yhtenä puuhamuijana torille ilmestyneellä Kontilla. Kontti on osa toissapäivänä käynnistyneitä Turku Design Festivaleja ja pitää sisällään kaikkea kaunista turkulaisen uuden muotoilun muodossa. Kontti toimii festareiden infopisteenä ja erilaisten näyttelyiden, workshopien ja dj-keikkojen tapahtumapaikkana.

Festarien ohjelma on tosi mielenkiintoinen ja kattava ja olen tässä kalenteria selatessani ollut melko tuskastunut siitä, että työt menevät päällekkäin kaiken mielenkiintoisen kanssa. Eilen Kontilla julkaistiin Turku Treasure Map, jonka sisältöön eli erilaisiin pikkuputiikkeihin ja kahviloihin voi onneksi tutustua milloin vaan. Polkka Jamin tyyppien suunnittelema Treasure Map on ihana ja saa Turun näyttämään niin suloiselta!

 Koko kartta aarteineen löytyy täältä.

Festivaalin tapahtumista minua houkuttavat erityisesti tämäniltaiset Manillan kevätkestit sekä muotinäytökset, kuten tänään iltapäivällä Apollossa järjestettävä, Turun AMK:n vaatesuunnittelijoiden muotinäytös ja ensi tiistain turkulaistaustaisten vaatesuunnittelijoiden Logomon mahtavissa tiloissa pidettävä Fashion Visions -muotinäytös.

Haaveilen myös sunnuntaisesta Desingbrunssista Blankossa, kreisin kuuloisesta 5 minuutin festivaalista B-galleriassa ja lauantain markkinoista ja myyjäisistä. Niin paljon kaikkea ihanaa, en kestä! Täällä koko ohjelma! Menkää!

Kuten ehkä huomaatte, olen suorastaan pakahtunut siitä, miten yhdet, kohtalaisen pienen porukan järjestämät festivaalit saavat asuinkaupunkini aivan uuteen loistoon. Turku tarvitsee ehdottomasti lisää tällaista kaikkea. Kiitos disainfestareiden, tuuri tänään Turku tuntuu varsin mainiolta paikalta asua.

Loppuun vielä kuvia aurinkoiselta Kontilta.

Betonijakkara!

Kontin ihanat naiset. 

Mikä on turkulaisempaa kuin fiksi? Turussa suunniteltu fiksi!

Tahdon tuollaiset pyyhkeet! Niitä saa ihanasta Leenaelinasta!

Näitä penkkejä sen sijaan ei kuulemma saa mistään :(

Turkulaista ruokaa

Kylläpä vaan kannattikin perustaa blogi juuri silloin, kun yrittää saada päätökseen seitsemän vuoden urakkaa ja valmistua maisteriksi. Sijaistoiminnoista siivoaminen ja leipominen eivät ole enää muodissa, suosittelen kaikkia välttelijöitä mielummin perustamaan blogin.

Viime viikkoina Turku on herättänyt vähän vähemmän tunteita kuin yleensä. Turku on ollut ihan ok. Syy lienee se, että olen pysytellyt poissa kyliltä viettäen aikana lähinnä pyhän kolminaisuuden alueella: töissä, kotona ja Lidlissä. Toki Turku tulee vastaan Lidlissäkin, mutta siihen Turkuun olen jo tottunut. Töissä Turku vasta tuleekin naamalle ihan koko komeudessaan. Turkulaisen asiakaspalvelijan arjesta lupaan kirjoittaa ihan oman merkintänsä.

Poikkesin vakioreitiltäni viime viikonloppuna, kun mieli teki istahtaa valmiiseen pöytään. Valkkasimme kohteeksi tutun ja turvallisen ravintola Paninin, jonka pöydässä on Turku-vuosien aikana tullut istuttua varsin moneen otteeseen. Olin jo pitkään haaveillut tilaavani ruokani jättimäisen antipasti-lautasen muodossa, viinilasin kera. Ja niin sitten tein.

Paikkana Panini on hyvin epäturkulainen: rento, täynnä usein arki-iltaisinkin, puliseva, eurooppalainen, jopa meluisa. Ravintolassa kuulostaa aina juuri siltä, miltä sen nettisivujen ärsyttävä ääninauhakin. Paikan päällä melu ei ole ollenkaan ärsyttävää, nettisivuilla kyllä. Kaikki vihaavat nettisivuja, joille klikatessaan alkaa soida älämölö.

Mutta juu, Panini on oikein kiva. Paikassa käy aina vilske, tarjoilijat viuhtovat keittiöön ympäriinsä. Pöydissä on isoja seurueita. Mesta on laadukas, mutta kuitenkin niin rento, että laskun voi maksaa tiskille. Ruoka on rehtiä ja konstalematonta italialaista. Salaatteja, täytettyjä jättileipiä eli panineja, pizzoja, pastoja, pihvejäkin kai. Antipasteja.

Tähän saakka olen lähes poikkeuksetta ollut tyytyväinen ruoan laatuun. Lounasmestana Panini ei ole mitenkään erikoinen, mutta a la carten setit ovat olleen aina hyviä. Paitsi männä perjantaina. Tilaamani antipastilautanen oli iso ja siinä oli kaikkea, mitä pitikin. Jokin kuitenkin mätti.

Mozzarella tryffeliöljyssä tarkoitti niitä kaupan pieniä mauttomia mozzarellapalloja, ja mitä ilmeisemmin tryffeliöljyn ei kuulukaan maistua miltään. Oliivit olivat kivikovia. Pecorinosta tuntui lautaselle oli riittäneen vain kovanpuoleinen ja mielestäni vähän liikaa hikoillut reunapala. Hillokkeet olivat klönttisiä.

Parasta antia olivat ihanat italialaiset salamit ja taivaalliset munakoisorullat. Että en sitten tiijä! Että pitäiskö tässä nyt ruveta jakamaan tuomioita vai antaa vielä mahdollisuus? Olen kovin huono antamaan mahdollisuuksia. En nimittäin näillä palkoilla ihan hirvittävän usein viitsi maksaa ruoasta, joka huonompaa kuin kotona.

Sen sijaan, että mälkyttää asiasta netissä, olisi tietysti paljon järkevämpää antaa palaute paikan päällä suoraan henkilökunnalle. Siinä hommassa olen kyllä tosi säälittävä.

Mutta valitettavasti totuus on se, että aika harvoin palautteen antajaa kovastikaan kiitetään; useimmiten vastaukseksi saa vain hätäiset pahoittelut kera koottujen selitysten, ei edes ilmaista jälkkäriä! Palautteen antajan ajatellaan olevan nirso snobi, joka haluaa valittaa vain valittamisen tähden. Tämä on fakta. Tiedän sen faktaksi, koska olen itse töissä asiakaspalveluhommissa.

Tunnelman vuoksi suosittelen kuitenkin Paninissa visiteeraamista. Pizzat ovat hyviä, samoin pastat. Jospa meillä oli ruoan suhteen vain huono tuuri.

Mutta haluatteko kuulla miten perjantai-iltamme päättyi? Poikaystävälle jäi nälkä ja minulle huono mieli. Haparoivissa mielentiloissamme kaarsimme suoraan toiseen ravitsemusalan liikkeeseen hakemaan lohtua. Varttia myöhemmin istuimme olohuoneen lattialla viltin päällä piknikillä syömässä kanansiipiä. Tässä kohtaa lienee varsin ylevää ilmoittaa, etten enää muutamaan vuoteen ole syönyt kanaa. Siis broileria. Koska pidän sitä turhimpana asiana maailmassa eikä minun vuokseni tarvitse kasvattaa yhtäkään hybridiä. Olen Madcookini lukenut.

Mutta koska siivissä ei ole juuri muuta kuin luut, niitä ei oletettavastikaan lasketa. Ei lasketa. Siivet olivat hyviä, samoin dipit, porkkanat ja jopa sellerit. Siivet haettiin Turun Siipiravintolasta, how orinigal!

En suosittele kenellekään broilerin syömistä. Jos kuitenkin haluatte kerran vuodessa kaluta herkullisia kananluita, tehkää se Siipiravintolassa, kera aurajuusto- ja valkosipulidipin.

Kevät, joka pilasi merkintäni

Kirjoitin monta katkuista sanaa jäästä, Turusta ja mäistä, mutta unohdin julkaista merkinnän. Ja kas, jäät ovat sulaneet. Totuus siitä, että suutuspäissään kannattaa laskea kymmeneen, saattaa siis pitää paikkansa.

Jäänvihaaja-merkinnässäni aioin sanoa, että tämä karmiva vuodenaika, jolloin valon määrä lisääntyy niin, että erehtyy luulemaan tilannetta kevääksi, on lopulta aika kammottava. Koska jäätä on joka paikassa ja käveleminen on töpöttelemistä ja jos kaatuu niin se sattuu ja miksi hiekoitus on jään sisässä kun se pitäis olla jään päällä, ja niin edelleen.

Ja kun on ne mäet, tiedättehän, Turku on pelkkää mäkeä, kauppatori ja Hansakortteli sijaitsevat kuopassa ja kaikki muu kukkuloilla. Että onko olemassa kenkiä, joilla pystyisi jarruttamaan Kaskenmäen syöksylaskussa. Ja että mistä voi ostaa sopuhintaan naskaleita, joilla voisi hinata itsensä ylös mäkeä kotiin.

Mutta turha itkeä enää, jää on sulanut. Lähes kaikkialta muulta paitsi kerrostalomme takapihalta. Ja lopulta tämä karmiva vuodenaika muodostuukin karmeaksi ainoastaan sillä tavoin, että kaikki muuttuu salamannopeasti. Kolme päivää sitten oli talvi, tänään on kevät. Ei siinä rytäkässä ehdi ihminen edes blogimerkintää julkaista.

Kevät, olet ryökäle. Sinuun ei ole luottaminen.

Vuodenaikojen taitekohta on hyvä hetki muistella mennyttä. Palatkaamme viime talveen, aikaan, jolloin mäet vielä olivat jäässä. Erityisesti ne mäet, joihin autopaikaton autonsa parkkeeraa.

Jäisen rinteen erittäin tiiviistä taskuparkista poistuminen mahdollistaa jotain, mistä en ennen viime vuoden maaliskuuta osannut edes uneksia. Tie oli niin jäässä, ettei minun tarvinnut kuin painaa kytkin pohjaan ja hetkisen kuluttua todeta, että autoni ei liiku, koska se on valunut toisen auton sisään.

Elämäni ensimmäinen kolari! Jonka tapahtumista en huomannut, sillä valuraudasta lähes 40 vuotta sitten valmistetun Volvoni etupanssari upposi muovi-Audin takapuskuriin kuin kuuma veitsi voihin, minkäänlaista ääntä päästämättä.

Sinä päivänä en päässy autolla töihin, sillä autoni jäi puoliksi ajoradalle jumiin typerän Audin sisään. Voin tässä kohtaa paljastaa todella yrittäneeni liikuttaa autoani. Siis ennen kuin tiesin, että se sijaitsee toisen auton sisällä.

Tänä talvena olen parkkeerannut autoni tasaiselle.

Verhojen takaa

Yliopistossa opin, että kun antaa palautetta jostain asiasta, tulee palautteen annon apuna käyttää hampurilais- tai jopa kolmioleipämallia. Toisin sanoen, on tärkeää sanoa aluksi jotain hyvää, jotta voi sen jälkeen hyvällä omatunnolla kaataa niskaan sangollisen paskaa. Näin ollen lienee parasta, että aloitan tämän Turkua käsittelevän blogini hampurilaismallin mukaisesti jollain positiivisella. Eikä se oikeastaan ole edes vaikeaa, sillä

tätä nykyä Turku on kylläkin aika valoisa paikka olla ja elää. Herään aikaisin. Päivät tuntuvat kevyiltä ja tehokkailta, saan aikaiseksi. Koska Turku saati elämä ei sitten viime näkemän ole muuttunut miksikään, on syyn oltava jossain muualla.

Syy päivien keveyteen lienee valossa. Aurinko paistaa joka päivä ja valoa tulvii kämppään niin, että Facebookia tuijottaakseen on pakko laittaa sälekaihtimet kiinni. Välillä saatan kurkistaa, onko aurinko yhä paikallaan. Olen istunut koko päivän sisällä, koneen ääreellä puurtamassa, silti alati tiedostaen, että ulkona paistaa. Ja se riittää.

Turku kohteli minua tänään kuin kamera tulppaaneja. Jalomielisesti.